Paukku oli ollut aivan liian vahva. Siinä oli varmasti yli puoli lasia viinaa ja lantrinkia vain väriksi. Olin liian humalassa mutta en tarpeeksi tajutakseni sitä. Tämä on se kriittinen piste jossa tehdään suurin osa ihmiskunnan kohtalokkaimmista ratkaisuista. Joko päätetään jäädä kotiin kuuntelemaan iskelmiä ja makaamaan sohvalle itsesäälin kourissa tai sitten päätetään lähteä liikenteeseen. Valitettavan usein päädytään jälkimmäiseen.
Nousin bussiin ja ajoin keskustaan. Keskustassa soitin puhelun ja sain tietää paikan jossa tällä kertaa aloittelee porukka iltaa (tosin aloittelusta ei voi puhua, kello oli jo melko paljon).
Liian pitkä matka kävellä. Aloin etsiä auki olevaa fillaria jota voisin ”lainata”. Yksi löytyi mutta ketjut olivat jumissa rattaiden välissä eivätkä irronneet vaikka kiskoin kaksin käsin. Sain vain käteri rasvaan ja jotenkin myös farkkujen lahkeet. Hetken käveltyäni poispäin keskustasta huomasin kumossa olevan pyörän ja nostin sen pystyyn mutta huomasin että siitä puuttui puolet ohjautangosta...(pienet puutteet ei tosin ole ennenkään ajamista estäneet).
Pääsin kuin pääsinkin pyörän selkään. Tuli mieleen kohtaus vanhasta Turhapuro-elokuvasta jossa Härskillä on kärryissä vain yksi kädensija, toista ei kuulemma tarvitse koska toinen käsi on taskussa. Niin minullakin. Paitsi että toisen käden taskuun laitettuani huomasin että taskussa oli täysi oluttölkki. No ehkä vapaana olevalla kädellä voisi juoda oluen.
Matka sujui jotenkuten. Vähän horjuen ja huojuen. Oluttölkki vaahtosi ja läikkyi kädessäni, alle puolet oluesta valui kurkkuuni. Lopulta pääsin perille noin kilometrin matkan päätepisteeseen. Soitin ovisummeria ja pääsin sisään lämpimään. Kohmeisin käsin avasin viimeisen oluen ja aloin nauttimaan siitä. Joku pelasi lattialla korttia, joku soitteli levyjä ja joku oli parevekkeella tupakalla. En muista paljoakaan näistäkään tapahtumista.
Kauan en ehtinyt istua kun porukka päätti lähteä johonkin keskustan juottolaan kallista olutta särpimään. Läksin tietysti mukaan, enhän voinut sinnekään jäädä...
Pihalla otin jälleen käyttööni tuon fillarinromun ja nyt humalatilani oli entistä tukevampi ja pelkkä liikkeelle pääseminen tuotti vaikeuksia. Horjuen matka jatkui kunnes tien laidassa oli kuoppa tai joku muu vastaava epätasaisuus ja kun yhdellä kädellä ajaessa ajopeli lähtee alta on sitä mahdoton saada takaisin hallintaan. Vasen käsi piti kiinni ainoasta kädensijasta, se luiskahti taaksepäin samalla kun horjahdin itse eteenpäin. Naama jysähti ruohikkoon, ei onneksi asfalttiin. Pää tärähti sellaisella voimalla että varmasti seismologit olisivat havainneet tapahtuman richterin asteikolla. Hetkeen en uskaltanut ajatella muuta kuin että olenko elossa. Toimiiko kaikki paikat. Nousin pystyyn ja huomasin käsieni olevan verillä. Kaveri huomasi myös huuleni olevan halki. Pikku vikoja mietin ja pyyhin enimpiä veriä naamasta jotta kuppilan ovella seisova kaljupää ei katsoisi pahalla yritystäni pyrkiä juomaan vielä lisää virvokkeita. Tilasin ehkä yhden, en muista joinko sen loppuun. Pois läksin kun baarin henkilökunta kehoitti minua niin tekemään.
Aamulla en ollut ihan varma kuinka olin päässyt kotiin. Muistelin mutta en muistanut. Muisti palautui myöhemmin kun hain kaupasta keltaista jaffaa ja einespitsan. Kaivaessani rahaa lompakosta muistin että olin viisikymppisellä maksanut kolmen euron bussimatkan ja kuski oli meinannut alkaa vittuilemaan. Iltapäivään asti tuntui siltä että en juo enää ikinä. Nyt en ole enää ihan varma...ehkä pari kaljaa menisi. Päätä särkee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti